Syli

Pamela Mandart kertoo kirjastaan Syli Tarina kirjan takana -sarjassa:

Siitä alkaen, kun luin vuosikymmeniä sitten Marguerite Durasin Rakastaja-kirjan, aloin haaveilla liikuttavan rakkaustarinan kertomisesta. Ajattelin, miten vaikuttavaa olisi jättää elämäni jälkeen henkisenä perintönä kirjallinen tarina, joka on detaljitasolla erityinen ja poikkeava. Rakennusaineet kuitenkin puuttuivat – siitä huolimatta, että olen käytännössä aina elänyt pitkässä parisuhteessa. 

Kun lähestyin seitsemääkymmentä, minulla oli koossa rakennuspuut ja tarinan struktuuri. Samaan aikaan, kun tein testamenttia ja siivosin turhaa roinaa pois häiritsemästä jälkikasvuni elämää, sytyin palavasti kuvailemaan kiintymyksen ja rakkauden perimmäistä olemusta.

Minulle avautui ensimmäistä kertaa mahdolliseksi kirjoittaa parisuhteen kauniimmasta tasosta vasta kuusikymppisenä. Kiedoin kurinalaisen elämäni ihmisen kanssa, joka vastasi pienimpiinkin haasteisiin samalla mitalla. Suhde säilytti arjessakin hohtonsa vuodesta toiseen. Ryhdyin tutkimaan, mikä sysää rakkaussiteen liikkeelle. Mikä kutsuu kirjan päähenkilöt liittämään elämänsä yhteen.

Laskin pitkän elämänkokemukseni kuin kalastaja verkot veteen. Tavoitteena oli luoda viisikymmentävuotisen taiteilijaurani kirjallinen pääteos ilman häpeän tai lavastuksen painolastia.

Valitsin itselleni uudenlaisen kerrontamenetelmän. Kudoin yhteen oman ikäni kuluessa käytetyt kommunikaatiotavat. Alussa olivat käsin kirjoitetut kirjeet ja 1960-luvun alkupuolelta säilyneet päiväkirjojen merkinnät. Tarinan sysää liikkeelle parhaillaan kuluva aikakausi ja sen lähestymistavat sähköpostin ja tekstiviestien radalla. 

En edes yrittänyt dreijata tarinaa suoran proosan muotoon. Valitsin intiimiltä tuntuvat tekstiviestit ja sähköpostit rakennuspylväiksi, joiden kautta lukija pystyy tutustumaan päähenkilöiden psyykeeseen ja arvioimaan, ovatko päähenkilöt laskelmoivasti liikkeellä ja mitä he tavoittelevat. 

Hetken aikaa, hyvin pienen hetken, laskelmoin kirjailijana, miten heppoiselta kuulostavat kommunikaatiotavat vaikuttavat vakavasti otettavan kirjailijan maineeseeni.

Näin samalla vakavasti otettavat kriitikot nauramassa epäonnistumistani, kunnes muistin, että ne tyypit ovat jo työsarkansa tehneet ja nyt johdossa ovat uudet sukupolvet, joka luovat vuorostaan kirjallisen modernismin teesit vastaamaan tätä aikakautta.

Samalla, kun tutkin muistin olemusta ja rakkauden vastavuoroisuuden kehittymistä, annoin aivojeni tehdä luovaa yhdistelyä pidäkkeettömästi.

Nuorena kirjailijana olin keskellä elämän kuohuja eikä aina ollut varmuutta, selviääkö hengissä tai edes terveenä seniori-ikäiseksi. Elääkö siihen asti, että minun kaltaiseni maapallolle putkahtanut olio saavuttaa perspektiivin oleelliseen. Ehtiikö oppia seulomaan tärkeimmät haaveet niistä, joiden seuraaminen vie tuhoon. Minuus muovautuu jatkuvasti silloinkin, kun se tuntuu olevan jumissa. Se on kuin suorittamisen vastapainona lepotila. 

Mistä voi tietää, että on näköaloja omaa pientä olemisen aikaansa varten, kun ihan kaikki menee pieleen? Ei voikaan tietää. Silloin olen ihmisenä muovautumisvaiheessa, jossa oma itse ei riitä. Olen oppinut tunnistamaan, että vaikka minut säilötään irti toisista ihmisistä, elämänkipinä jatkuu juuri siksi, että ajattelen toisia ihmisiä. Joku tarvitsee minua ja minä häntä ja heitä. Mitä enemmän kertyy vuosikymmeniä, alkaa horisontti selkeytyä. Kaikki kymmenet ja sadat ihmiset, joita on tavannut työelämässä, harrastuksissa, fysioterapioissa, ovat antaneet hyvää. Se on säilötty henkisiin voimavaroihini. Se on henkinen perintöni, jota haluan jakaa avoimesti ilman sensuurin kahleita.

Ajattelin, että valpas lukija löytää päähenkilöiden kirjoitetun tekstin vivahteista tarinan punaisen langan. Ravistin epäilyksen varjon yltäni sen suhteen, että teos jäisi yhden talven luomukseksi sen johdosta, että se katsottaisiin häiritsevän fragmentaariseksi ja pinnalliseksi. 

Luin käsikirjoitustani alusta loppuun useaan kertaan neljän vuoden aikana. Tuntui, että tarina pysyy koossa ja päähenkilöiden uskomattomat käänteet tuovat esiin sen, että elämme kaaoksessa, jossa on järjestys. Istun seitsemänkymppisenä mielikuvitukseni pilvenpiirtäjässä ja jo hyvin lähellä taivasta. Perspektiivi on laaja ja siinä on hyvä hengittää, olla vaan ja muuntua hiljalleen toisenlaiseksi energiaksi tarkoituksenmukaisella tavalla.

Valitsin käyttää puhemuotoista proosaa sähköposti- ja tekstiviesteissä ajatellen, että niiden kirjallinen arvokkuus ja merkitys ei vähene verrattuna siihen, jos samat osuudet olisi kirjoitettu perinteisen proosan dialogin muotoon. 

Kirja on teoksena aina aikakautensa tuote, niin tämäkin Syli.

Se tulee aina ja ikuisesti digitalisoituna heijastamaan 2020-luvun elämäntapaa.

Seuraavan kirjani tyyli on toinen. Sekin on tietoinen valinta pyrkiä pois itsensä toistamisesta.
 

Pamela Mandart (kuvaaja: Esko A. Virtanen)